Otsikon repliikin lausuja on Taloussanomien toimittaja, jota haastateltiin lehteä käsittelevän tapaustutkimuksen yhteydessä. Tutkimuksessa tulee esille useita kiinnostavia puolia verkkolehtien luonteesta ja toimittamisesta – muun muassa otsikosta ilmi käyvä toimittajien narsistinen riemu verkkojulkaisutyökalujensa äärellä: koskaan aikaisemmin ei ole voinut reaaliajassa seurata, kuinka moni käy klikkaamassa itse kirjoittamaasi ja julkaisemaasi otsikkoa.
Talouslehti Taloussanomien paperiversion julkaiseminen loppui vuonna 2007, jolloin lehti alkoi ilmestyä vain verkkoversiona osoitteessa www.taloussanomat.fi. Neil Thurman ja Merja Myllylahti tarkastelevat Taloussanomia tapaustutkimuksessaan Taking the paper out of news: A case study of Taloussanomat, Europe’s first online-only newspaper.
Johdannossa luetellaan lehtialan toimijoiden synkkiä ennusteita: esimerkiksi perinteisen New York Timesin julkaisija Arthur Sulzberger on sanonut, että painetun NY Timesin tarina loppuu vuoteen 2012 mennessä (Myllylahti & Thurman 2009: 3). Tutkimus paljastaa monia verkkolehden tekemiseen ja julkaisemiseen liittyviä seikkoja, jotka olen itsekin todennut työskennellessäni kahdessa eri suomalaisessa maakuntalehdessä.
Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla Taloussanomien toimittajia ja havainnoimalla lehden toimituksen arkea. Lisäksi tutkijat keräsivät jonkin verran kvantitatiivista tausta-aineistoa lehden lukijamääristä. Aineisto osoitti vääräksi päätelmän, että kun lehti lopettaa printtiversion julkaiseminen, verkkojulkaisun lukijat lisääntyvät. Jonkin verran kasvua tulikin, mutta se taittui viimeistään ulkoasu-uudistukseen toukokuussa 2008, joka tiputti Taloussanomien kävijämäärän 292’059 lukijasta 185 714 lukijaan. (Myllylahti & Thurman 2009: 6-7.)
Printtilehden tekemisen ja jakamisen lopettamisesta Taloussanomille koitui 52 prosentin kustannussäästöt (Myllylahti & Thurman 2009: 8). Tämä tieto sai ainakin NY Timesin Sulzerbergerin synkän ennustuksen tuntumaan uskottavammalta: jos puolet voi säästää, ja silti säilyttää osan mainostuloista ja lukijoista, niin eikö verkkoon siirtyminen alakin tuntua järkevältä vaihtoehdolta? Toisaalta, taloussanomien ilmoitus- ja tilaustulot putosivat uudistuksen jälkeen 75 prosenttia (Myllylahti & Thurman 2009: 11).
Taloussanomien ja NY Timesin saattaa olla helpompi siirtyä verkkoon kuin esimerkiksi suomalaisen maakuntalehden, jonka lukijat ovat mahdollisesti vähemmän tottuneita internetinkäyttäjiä. Heille ”oman lehden” siirtyminen verkkoon olisi ehkä kovempi pala kuin suurten, valtakunnallisten tai kansainvälisten lehtien joiden lukijasuhde on usein erilainen, vähemmän henkilökohtainen ja tunnepitoinen.
Suuri kvantitatiivinen ero verkon ja printin välillä liittyy yksittäisen uutisen tai uutisotsikon saamiin lukijamääriin. Yksi painettu kopio saa harvoin enemmän kuin yhden tai korkeintaan kaksi lukijaa. Yksi verkossa julkaistu Taloussanomien artikkeli klikataan viikon aikana auki usein lähes 300 000 kertaa. Toisaalta, kun suomalainen keskimäärin lukee printtilehtiä 39 minuuttia päivässä, Taloussanomien verkkosivuilla kävijä viettää kerrallaan leskimäärin 3,5 minuuttia. (Myllylahti & Thurman 2009: 11-12.) Taloussanomien toimittajat paljastivat haastatteluissa, että jos lukijatilastot näyttävät huonolta, julkaisemalla vaikkapa David Beckhamin alusvaatteista kertovan jutun saa kävijämäärät kasvamaan (Myllylahti & Thurman 2009: 16-17).
Olen huomannut saman itse: julkaisemalla verkkolehdessä minkä tahansa muutaman rivin rikosuutisen saattaa saada nopeasti yli sata lukijaa, mutta muuten uutinen saa olla todella kova, ennen kuin se klikataan useammin kuin muutaman kymmentä kertaa. Joskus verkossa halutaan myös otsikoida raflaavammin, jotta otsikko osuisi lukijan silmään netin rannattomassa tietomeressä.
Sanomalehdet ovat jo aikaa sitten aloittaneet kehityksensä kohti viihdettä, feature-osastoja, ja ”pienen ihmisen kautta uutisoimista”. Verkkolehdissä revitellään usein vielä vähän enemmän kuin printissä.
Pelkään vähän, että tämä on yksi asia, joka tulee vahvasti määrittämään verkkouutisoinnin ja verkkolehtien kehitystä.
Viestin aineisto:
Myllylahti, Merja & Neil Thurman (2009). Taking the paper out of news: A case study of
Taloussanomat, Europe’s first online-only newspaper. Journalism studies 10.
Kirjoitukseni perustana oli 39-sivuinen koevedos Journalism studies- lehdessä julkaistusta artikkelista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Itseäni harmittaa tulevaisuuden kuva, jossa printtiversio on kadonnut kokonaan. Luin tuolla ylempänä olevan nettiartikkelin, joka liittyi myös tähän tutkimukseen. Mielenkiintoista keskustelua, omasta mielestäni faktoista, siitä, että tutkijat ovat jollain tavalla loukanneet faktojen perusteella yksittäistä verkkolehteä. Taloussanomat tuskin kiistävät lukujen painoarvoa, jotka varmasti löytyy jostain päin internetiä julkisestikin. Valitettava totuus internetin puolesta on se, että kerää "globaalisti" enemmän katsojia ympärilleen kuin lehdet. Taloussanomien päätös lähteä tälle linjalle on varmasti hyvin pitkälle taloudellinen valinta, jota on puitu pitkään pöydän ääressä. Eihän se ole sama, jos itselläni olisi oikea lehti kädessä tai sitten kömpelöläppäri sylissä surffaten ympäri internetiä metsästäen herkullisia artikkeleita. Mielenkiintoista seurata artikkelin ennustusta kuopata NY Times vuoteen 2012.
VastaaPoistaNiin kuin totesin tuolla jo aikaisemmin, niin tulevaisuudessa ei ole yhtä paljon paperisanomalehtiä kuin nyt. Taloudelliset seikat sen jo sanovat, mutta positiivista tässä on kuitenkin paperista koituvat ympäristövaikutukset helpottuvat. Luulen ja veikkaan, että verkkolehden tuottamat sähkönkulutukset eivät nouse lähellekään niitä arvoja mitä paperituotannossa tulee.
Mitä enemmän verkkolehtiin liittyvää tutkimusta luin, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että paperilehtien aika saattaa todella lähestyä loppuaan. Sitähän on pelätty aina radion ja television tulosta lähtien, mutta nyt tuntuu, että lehtien talous- ja levikkiluvut kertovat todellisesta muutoksesta.
VastaaPoistataloussanomista olen jo lehden paperiaikana kuullut spekulointia, että lehden tärkein tarkoitus on viedä markkinaosuuttaa kilpailijan Kauppalehdeltä. Ja että siksi olisi ollut helppo ratkaisu heittää koko roska nettiin, ja katsoa, miten käy... Mutta nämä ovat tällaista kahvipöytä- ja käytävätuumailuja.
- Maija V
Osallistuin eilen seminaariin, jossa pääpuhujana oli ruotsalaisen Inculturen (http://inculture.com) projektipäällikkö Viktoria Walldin. Hän piti erittäin kiinnostavan luennon aiheesta The Digital Generation – Media in Everyday Life.
VastaaPoistaInculture tekee yrityksille etnografista tutkimusta. Sanomalehdet ovat yksi iso asiakasryhmä. Walldin oli havainnoinut nuorten median käyttöä ja haastatellut nuoria. Esityksessä tuli esiin se, että Walldinin haastattelemille/havainnoimille nuorille sanomalehti = verkkolehti.
Tuokaan havainto ei kuulosta yllättävältä...tai riippuu siitä, kuinka nuoria Walldinin "nuoret" olivat. Verkko/printti-kahtiajako saattaa hyvinkin olla sukupolvikysymys.
VastaaPoistaAJankohtainen kysymys on, kuinka moni nuori (tai vanha) lukija on valmis maksamaan lukemistaan verkkouutisista, kun ainakin osa niistä on tarjolla ilmaiseksi? Uskoisin, että etenkin monille nuorille lukijoille sopivin vaihtoehto olisi malli, jossa maksettaisiin yhdestä otsikosta kerrallaan. Siis verkossa olisi otsikot ja infressit, ja lukuoikeutta voisi ostaa siihen artikkeliin, joka kiinnostaa.
Olen huomannut omassa ystäväpiirissäni, että ihmiset, jotka eivät ole tottuneet paperilehtiä lukemaan, eivät lue uutisia verkostakaan. Verkkolehtiä lukevat pääasiassa ne, jotka myös tilaavat 1-3 paperilehteä. Eli pelkästään verkko mediana ei houkuttele nuoriakaan (tässä tapauksessa noin 23-39-vuotiaita) uutisia lukemaan.
- Maija V
Walldinin haastattelemat/havainnoimat nuoret olivat 15-20-vuotiaita.
VastaaPoista